Toivepostaus: mielenmaisema

Vuosi on jälleen vaihtunut. Tammikuu meni huomaamatta, vietin sen osittain Beihaissa ja osittain Shanghaissa. Kirjoitan siitä  myöhemmin enemmän. 

Minulta kysyttiin jo kauan sitten, onko Kiinassa mielenmaisemaani. Jo joulukuussa kirjoitin tämän, mutta muutaman mutkan takia tämä kirjoitus päätyy julkaistavaksi vasta nyt. Tällä kerralla sukelletaan sekä Suomeen että Kiinaan mutta eniten mieleen.

Mielenmaisema

Järvenselkä on hiljainen. Joitakin vuosia sitten kalasääksi pesi käkkyräisessä männyssä, mutta viime vuodet pesä on ollut tyhjä. Venematkalla vaivun ajatuksiin. Huomaan tutut karikot ohi mennessä, vaikka mieleni on jo kääntynyt sisäänpäin. 

Rannassa nousen veneestä, ja koira hyppää perässä. Poimimme rinkat ja vedämme veneen maalle. Vesi kurnuttaa saappaan tehdessä reikiä suomaahan. Pihalle pitää aina jäädä seisomaan hetkeksi. 

Suota. Heinää. Hiljaisuus. 

Neljään päivään mahtuu verkkainen maailma. Tuvan lämmitystä, pannukahvin tuoksua, halkojen ja veden kantoa. 

Verkoista nousee siikoja ja ahvenia, jos Luoja suo. Makkaraa sitten, jos ei. Iltaisin voisi loputtomiin kuunnella tutun kiukaan kohinaa ja seinän tuuletusaukoista tulvivaa lehtien rapinaa. 

Yöllä ei ole koskaan pimeää, kaupungin pimeys yllättää palatessa joka kerta. 

Paikka joka herättää enemmän kysymyksiä
kuin vastauksia

Maa antaa tai ei anna

Joku muukin nauttii vapaudesta

Mökillä

Lapsena minut raahattiin mökille lähes joka viikonloppu, tai siltä se ainakin tuntui. Syksyllä vertasin kavereiden vanhempien kanssa käsiä; mustikka jätti jäljet sormiin koko viikoksi toisin kuin kavereillani. 

Kun kasvoin aikuiseksi, en mennyt lapsuuteni mökille vuosiin. Minun lomiini kuuluivat juokseva vesi ja sähköt. Hotellit ja kylpylät.

Mutta sitten palasin. Kannoin isäni kaatamia ja halkomia puita mökkisaunaan, raapaisin tikun ja huokaisin. Istuin korkealle lauteelle ja muistin valoisat yöt, yhteiset uinnit sisarusten kanssa ja nyt haikeudella myös mustikkareissut äidin kanssa ja hengitin. Missään ei ole enemmän. 

Mökkiranta on monella tavalla rakas

Muistojen järvi

Beihain lempipaikat 

Olen asunut Beihaissa syksystä 2019. Aluksi kaikki oli vierasta ja outoa. Edelleen törmään asioihin, joita en ymmärrä. Olen kuitenkin löytänyt myös paljon omaa. 

Jos osaisin maalata, istuisin Old Streetillä maalaamassa. Kadulla on vieri vieressä pieniä taloja, joissa on kauppoja ja ravintoloita. Talojen seinillä kiipeilee kasveja. Ihmiset kävelevät ja ottavat kuvia rakennuksista ja itsestään. 

Kävelemme kadun joka viikkoisella lenkillämme ja poikkeamme kahville tai syömään. Katu on kuin eri maailma, eikä se lakkaa ihastuttamasta. Kyltit ovat kiinaksi, vain siellä täällä näky sana englantia. 

Old Street virkistää ja rauhoittaa

En ole meri-ihminen. Merellä tuulee, se on rannaton, liian aava ja tylsä. Pidän järvistä, olen viettänyt lapsuudessani kesiä mökkijärven rannalla ja aikuisena lempipaikkojen lähellä on järviä. Haaveilen loppuelämäntalosta järven rannalla. 

Kuitenkin yksi lempipaikoistani Beihaissa on läheinen merenranta. Ikkunastamme näkyy meri, tosin meidän ja meren väliin on muuttomme jälkeen tullut pari korkeaa taloa, mutta näkyy se silti. Katselen maisemaa joka päivä. 

Kävelemme usein rannalla. Joskus menen lähes vesirajaan ja kävelen hieman upottavassa hiekassa. Siellä saa kävellä yksin. Kävelyteillä on aina muita kulkijoita ja kuten olen kertonut heitä saa kiertää oikealta ja vasemmalta, mutta sieltäkin näkyy meri. 

Kiireettömien viikonloppujen Beihai

Mitäpä elämä olisi ilman aurinkoa

Aavemaista, kuin kotisuolla

Suomessa rakastan metsää, mutta täällä ilo tulee kukista ja pensaista. Häkellyin löytäessäni kotipihasta Suomessa huonekasveina olevia ihmepensaita. Lapsuuden kiinanruusut kukkivat tietysti lenkkipoluillani 

On se ihme!

Mielenmaisema 

En ole löytänyt Kiinasta mielenmaisemaa. Koronan vuoksi emme ole voineet matkustaa kuten suunnittelimme. Luultavasti näin isossa maassa olisi monia ihania, sykähdyttäviä paikkoja. Mutta sieluni ja mieleni on Suomessa. 

Juhannus, joskus vähemmän olisi enemmän