Kolme kokemusta terveydenhuollosta Kiinassa

Olemme joutuneet tutustumaan myös terveydenhuoltoon Kiinassa. Suurimmalla osalla kiinalaisista on terveydenhuoltovakuutus, jota ilman hoito on hyvin kallista ja köyhille mahdotonta. Tosin myös terveydenhuoltovakuutusmaksu on mahdoton kaikkein köyhimmille. Meillä on miehen työn puolesta järjestetty terveydenhuolto, ja se on tietysti vieraassa maassa perusedellytys.

Sinä olet minun tuulensuoja, aina ja kaikkialla

Kiinassa maaseudulla asuvat ovat huonommassa asemassa terveydenhuollon suhteen kuin kaupungissa asuvat. Aloittelevat lääkärit saavat huonoa palkkaa, ja maaseutukuntiin on vaikea saada lääkäreitä. Asumme kiinalaisittain pienessä kaupungissa, mutta olemme saaneet apua myös täältä. Tässä postauksessa kerron lähiterveydenhuollostamme, päivystystoiminnasta ja yksityissairaalasta. 

 

Oma lääkäri ja hoitaja 

Meillä on käytössä oma lääkäri ympäri vuorokauden ja sairaanhoitaja maanantaista perjantaihin kello 8-17. Lisäksi omilla lääkäreillämme on jatkuva konsultaatiomahdollisuus Hongkongin ja Pekingin erikoislääkäreihin. 

Kaksi vaihtuvaa lääkäriä ja sairaanhoitaja puhuvat englantia eli kommunikointi sujuu kielen puolesta kohtuullisen hyvin. Sairaanhoitaja on työskennellyt pitkään meidän länsimaalaisten kanssa. Hänen kanssaan on helpointa puhua. Kiinalainen ajattelu poikkeaa länsimaalaisesta, joten väärinymmärryksiä tulee usein, siksi sairaanhoitajamme on ihana poikkeus. 

Yhteydenpito on helppoa. Voimme soittaa, mennä käymään tai laittaa WeChat-viestejä joko lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa. Olemme tarvinneet heidän apuaan pienten ja isompien asioiden kanssa. Välillä on kuukausia, ettemme näe heitä, mutta välillä olemme yhteydessä päivittäin. 

 

Päivystyksessä 

Olemme joutuneet muutaman kerran menemään paikalliseen päivystykseen. Matka alkaa käynnistä oman lääkärin luokse. Lääkäri tekee alkuarvion ja lähtee myös mukaan päivystykseen. Viimeisellä reissulla minulla oli mukana sekä lääkäri että hoitaja. Lääkärin tai hoitajan mukanaolo on lähes välttämätöntä, sillä yleensä kukaan sairaalassa ei puhu englantia. Lääkäri tai hoitaja toimii samalla myös tulkkina. Itse asiassa suurin osa keskustelusta käydään usein tulkkaamatta, joten minä en ole täysin selvillä mistä kaikesta puhuttiin. 

Päivystyksessä mitattiin ensimmäiseksi lämpö ja koodattiin tiedot, joista näkyy, että emme ole olleet maakunnan ulkopuolella viimeiseen kahteen viikkoon. Tämä liittyy korona-aikaan. Mikäli lämpöä tai muuta koronaan viittaavia oireita on, otetaan koronapisteellä testi, jonka tuloksia odotellaan ennen muita tutkimusta. 

Minulla ei ollut koronaan viittaavia oireita, joten pääsin verenpaineen mittaukseen ja lämmön uusintamittaukseen. Lääkäri kävi ilmoittamassa minut jonoon ja sitten odottelimme. Aika nopeasti pääsin lääkäriin, joka teki arvionsa ja määräsi tarpeelliseksi katsomansa tutkimukset. Jonotin tutkimuksiin yhteensä tunnin, mutta yhteenvedon tekevän lääkärin aikaa piti jonottaa useampi tunti. Matkalla meni yhteensä noin viisi tuntia, mikä taitaa olla ihan tavallista Suomessakin. 

Erojakin on. Odotustiloissa ihmiset täyttävät joka paikan. He availevat ikkunoita, vaikka oli kylmä päivä. Onneksi olin pukenut talvitakin ja hansikkaat. Ihmiset odottavat usein avoimen oven takana, kun edellinen on vielä tutkittavana. Joskus joku on tullut jopa samaan huoneeseen. Meidän sairaanhoitajamme on ilmeisesti tottunut yksityisyyden haluumme, koska hänellä on tapana sulkea ovi tai vetää verho eteen. 

Yksityisyys on muutenkin erilaista kuin Suomessa. Minun tutkimustuloksiani tutkittiin käytävällä, ja ne kerrottiin ensimmäiseksi mukana olleelle puolisolleni. Täällä ei tosiaankaan ole mitään salaisuuksia.  

Sairaala on nuhruinen, vaikkakin siisti. Kalusteet ovat kuluneita ja kaikkialla on läjittäin papereita ja muuta tavaraa. Lääkäri saattaa jättää tervehtimättä, mutta suurin osa on ystävällisiä Vastaanottovirkailijat ja hoitajat ovat suomalaiseen verrattuna tylyjä ja tiukan asiallisia. 

Sairaaloiden yhteydessä on aina apteekki. Lääkärin käynnin jälkeen menimme hakemaan määrätyt lääkkeet. Tämä on kätevä käytäntö. Toisaalta kaikkiin vaivoihin määrätään lääkkeitä, vaikka en tiedä olisiko se aina tarpeen. 

Muukin kuin päivystyshoito sujuu täällä hyvin. Aikoja eri lääkäreille saa nopeasti, ja perusasiat hoituvat. Täällä on ihmetelty sitä, kun olen kertonut, että Suomessa ei ole säännöllistä seurantaa esimerkiksi kilpirauhaslääkitykselle. Täällä suositus on tavata lääkäri kolmen kuukauden välein. Sinänsä tämä tietysti kuormittaa turhaan terveydenhuoltoa ja lisää jonotusta. Kiinalaiset hakeutuvat lääkäriin pientenkin vaivojen vuoksi. Omat lääkärimme ihmettelevät, miksemme tule tapaamaan heitä, jos saamme mahataudin. Meille se ei tule edes mieleen, ellei tilanne pitkity. 

 

Yksityissairaalassa

Viimeisin sairastamiseni vei minut lopulta Shanghaihin yksityissairaalaan. Tästä mahdollisuudesta on kiittäminen mieheni työnantajan vakuutusta. Shanghaissa kaikki oli toisin. 

Sairaala oli hyvin samanlainen kuin sairaalat Suomessa. Kaikkialla oli siistiä, valkoista ja rauhallista. Ilmoittautuessa mitattiin lämpö ja pyydettiin näyttämään vihreä Shanghai-koodi, joka osoittaa, ettemme ole liikkuneet koronan suhteen riskialttiilla alueilla. Vakuutustietoja kysyttiin myös heti. 

Henkilökunta oli värikästä. Näin useampia länsimaalaisia lääkäreitä, mutta heitä oli myös muun muassa Filippiineiltä. Hoitajat olivat pääsääntöisesti Kiinasta. Kaikki puhuivat englantia, jopa ayit eli ”kodinhoitajat” puhuivat vähintään joitakin sanoja englantia. Oli hyvin erikoista ja helppoa, kun pystyi puhumaan suoraan lääkärin tai hoitajan kanssa. 

Kaikkialla huomioitiin yksityisyys. Tapaamiset olivat suljettujen ovien takana ja keskustelut käytiin aina ensin minun kanssani. Mieheni sai kyllä olla tapaamisilla mukana, mutta minun ohitseni ei puhuttu. 

Vietin jonkun aikaa sairaalassa, joten rutiinit tulivat tutuiksi. Hoitajat tekivät usein pitkiä vuoroja ja kävivät vuoron alussa esittäytymässä. He mittasivat verenpainetta ja lämpöä, käyttivät tutkimuksissa ja antoivat lääkkeitä. Kävin mielenkiintoisia keskusteluja hoitajien kanssa. Tunsin yhteyttä heihin, vaikka itse työskentelen psykiatrisena hoitajana. Ayiat jakoivat ruokaa, siivosivat ja vaihtoivat liinavaatteita. Lääkärit tapasivat minut aina huoneessani, ja hoitaja ei ollut mukana tapaamisella. Kiinassa hierarkia ja työnjako ovat aina selkeät. Kaikki pysyvät omilla tonteillaan ja tekevät mitä heiltä odotetaan. 

Mieltä ei hoidossa juuri huomioitu. Minulta kysyttiin fyysisistä oireista, mutta muusta jaksamisesta ei. Yksi harjoitteleva lääkäri kysyi mielialaoireista, ja toinen kyseli haluanko jutella jonkun ammattilaisen kanssa. Yksikään hoitaja ei huomioinut psyykkistä puolta. Tämäkin on tuttua myös Suomesta, vaikka toivon, ettei se olisikaan yleisin käytäntö.  

Tutkimukset järjestyivät vaihtelevalla nopeudella. Lääkärin tapasin joka päivä ja lääkärillä oli aikaa jutella kanssani. Myös mieheni sai tavata lääkärin halutessaan, mutta asioista ei puhuttu ilman että olin paikalla. Tilanteestani neuvoteltiin kanssani, Beihaissa asiat enemmänkin kerrottiin minulle. Myös tässä sairaalassa oli oma apteekki, ja lääkkeet sain mukaani. Hintalappu hoidolle oli toki toinen kuin Beihaissa. 

Aikaa kulutin kuuntelemalla äänikirjoja ja musiikkia. Vaikka viihdyn täällä hyvin, sairastaessa kaipaan eniten Suomea. Oma kieli ja omat läheiset tuovat turvaa. Kieltä en tänne saanut, mutta onneksi läheisien viestit tavoittivat minut jokaisena päivänä.