Toivepostaus: Kaukana on kaukana omista ihmisistä

Kyselin vuosi sitten teiltä kirjoitustoiveita. Korona tuli toivepostauksen väliin, mutta jatkan niitä nyt. Tässä vihdoin kirjoitus yksinäisyydestä, ajankulusta ja yhteydenpidosta. 

Yksinäisyydestä 

Itsenäisyyspäivänä kaikki Beihain suomalaiset kokoontuivat yhteiselle päivälliselle. Meitä oli kymmenen.  Viikko sitten kaksi suomalaista lähti takaisin Suomeen, joten porukka pieneni entisestään. 

Kun me tulimme tänne, täällä oli yli kaksinkertainen määrä suomalaisia nykyiseen verrattuna. Muutama vuosi sitten suomalaisia oli moninkertainen määrä. Olen kuullut juttuja yhteisistä juhlista ja päivällisistä, mutta nyt niihin ei enää riitä porukkaa. Koronan tuomat rajoitukset ovat vaikuttaneet myös vierailijoihin: viime vuonna täällä kävi lähes joka viikko vierailijoita, nyt täällä ei käy kukaan. 

Suomalaisten lisäksi Beihaissa on muutamia kymmeniä ei-aasialaisia, joista muutamaa näemme silloin tällöin. Tiedän, että esimerkiksi Shanghaissa ja Pekingissä on vireä kansainvälinen yhteisö ja sen lisäksi toimiva suomalainen yhteisö. Mieheni työ on kuitenkin tässä pienessä 1,8 miljoonan ihmisen kylässä, joten me olemme täällä ja elämme näillä ehdoilla.

Päivisin näen joskus muita ihmisiä, mutta enimmäkseen olen yksin. Sinänsä viihdyn hyvin yksin, olen mielelläni yksin myös Suomessa. Joskus kuitenkin kaipaan yhteyttä muihin enemmän kuin siihen on täällä mahdollisuus. 

Kaipaan paitsi perhettä ja ystäviä myös työkavereita. Varsinkin alussa kaipasin töihin yllättävän paljon. Työ antaa elämään mielekkyyttä ja rahaa, mutta siinä sivussa myös tärkeitä kontakteja muihin. Työhön paluuseen asti elämän sisältö pitää saada muualta.  

 

Ajan käytöstä 

Ilman työtä ja Suomen harrastuksia arkipäiviin on pitänyt luoda erilainen rytmi. Viime syksynä aloitin kutomisen, ja sukkia ja lapasia kertyikin puolelle suvulle. 

Opettelin myös uimaan läheisen hotellin uima-altaalla, ja entisen räpiköinnin sijaan se sujuu nyt kohtuullisesti. Allas ei kuitenkaan ole lämmitetty, ja koska talvi on tullut myös Beihaihin, uiminen on pitänyt jättää odottamaan kevättä. Siihen asti kun vesi oli noin +20 asteista, uiminen oli vielä miellyttävää. Ruuhkaa ei uima-altaalla ole ollut koko syyskauden aikana, vesi on ollut kiinalaisille liian kylmää jo pitkään. 

Teen salitreenin jokaisena arkipäivänä, lisäksi käyn kävelyllä joko yksin päivällä tai illalla mieheni kanssa. Kaikesta kannattaa tehdä rutiini, muuten asioiden siirtäminen on ihan yhtä helppoa kuin Suomessa. 

Kuntosalilla on täällä helppo käydä. Laskeudun portaita 20 kerrosta ja olen perillä. Sali on mieheni työpaikan työntekijöiden ja heidän perheidensä käytössä aamusta iltaan. Päivisin siellä ei ole muita kuin me kolme suomalaista naista, mikä on hyvä, koska salilla on vain yksi pieni huone. Tai enää me kaksi. Siellä on kuitenkin kaikki tarvittava, kun muistaa ottaa oman jumppakuminauhan mukaan. 

Opinnot ovat täyttäneet päiviäni ja luoneet aikatauluja. Onneksi opiskelu etänä onnistuu nykyään hyvin, kuten te kaikki varmasti tämän vuoden perusteella tiedätte. Olen tehnyt opintoni vähitellen loppuun ja valmistun vielä tänä vuonna. 

Olen osallistunut tämän syksyn ajan myös luovan kirjoittamisen jatko-opintoihin ja saanut uutta intoa ja oppia novellikokoelmaani ajatellen. 

Olin ajatellut näiden jälkeen pitää tauon opiskelusta, mutta kuin vahingossa ilmoittauduin monimediaisen luova kerronnan opintoihin ensi vuodeksi. Kevään opinnot ovat etäopintoja ja syksyn opinnot koronatilanteen salliessa lähiopintoja. 

Alkukesästä minun on tarkoitus palata Suomeen ja töihin. Silloin pääsen taas osaksi omien läheisten arkea. Siihen asti yhteydenpito sujuu muilla tavoilla. 

 

Yhteydenpidosta 

Viestien, puheluiden ja somen ansiosta unohdan joskus, että olemme kaukana. Ystävien ja perheen kanssa olen yhteydessä lähinnä viestien välityksellä. Tyttären soitot tuovat Suomen lähelle, ja monet tärkeät WhatsApp- ja Facebook-ryhmät saavat tuntemaan oloni osalliseksi. Myös tuttujen Facebook-päivitykset kertovat pienen siivun siitä, mitä heille kuuluu. 

Pitää vain muistaa, että elämme eri ajassa. Kun minä herään, suomalaiset tuttuni ovat täydessä unessa tai vasta menossa nukkumaan. Kun me olemme menossa nukkumaan, Suomessa päästään töistä. Minä pidän puhelimen ääniä öisin pois päältä, joten minulle voi huoletta laittaa viestejä milloin vain. 

Pidän yhteyttä ihmisiin aivan liian vähän, tämäkään ei ole erilaista kuin Suomessa. Aika vain kuluu, yleensä viikot vierivät ja vaihtuvat kuukausiksi ennen kuin huomaakaan. 

Täällä elämä on aika lailla samanlaista kuin ennen koronaa. Kuvista ja päivityksistä päätellen ihmisten tapaaminen on Suomessa edelleen rajallista, joten ehkä yhteydenpito olisi rajallista myös Suomessa.

Mielessä Suomen ihmiset sen sijaan ovat usein. Ja eläimet. Koiramme Siru on siskoni perheen luona hoidossa. Siellä se saa rapsutuksia kolmelta lapselta ja kahdelta aikuiselta ja ehkä muutamalta muulta. Minä saan kuulumisia ja kuvia, vaikkei se yhteisiä lenkkejä ja silityksiä korvaakaan.

 

Otan mielelläni vastaan lisää kirjoitusideoita. Listalla on jo kirjoitus köyhyydestä ja paikallisten ongelmista sekä ulkomailla asumisen vaikutuksesta mielenmaisemaan sekä luovuuteen.