Toivepostaus: mielenmaisema

Vuosi on jälleen vaihtunut. Tammikuu meni huomaamatta, vietin sen osittain Beihaissa ja osittain Shanghaissa. Kirjoitan siitä  myöhemmin enemmän. 

Minulta kysyttiin jo kauan sitten, onko Kiinassa mielenmaisemaani. Jo joulukuussa kirjoitin tämän, mutta muutaman mutkan takia tämä kirjoitus päätyy julkaistavaksi vasta nyt. Tällä kerralla sukelletaan sekä Suomeen että Kiinaan mutta eniten mieleen.

Mielenmaisema

Järvenselkä on hiljainen. Joitakin vuosia sitten kalasääksi pesi käkkyräisessä männyssä, mutta viime vuodet pesä on ollut tyhjä. Venematkalla vaivun ajatuksiin. Huomaan tutut karikot ohi mennessä, vaikka mieleni on jo kääntynyt sisäänpäin. 

Rannassa nousen veneestä, ja koira hyppää perässä. Poimimme rinkat ja vedämme veneen maalle. Vesi kurnuttaa saappaan tehdessä reikiä suomaahan. Pihalle pitää aina jäädä seisomaan hetkeksi. 

Suota. Heinää. Hiljaisuus. 

Neljään päivään mahtuu verkkainen maailma. Tuvan lämmitystä, pannukahvin tuoksua, halkojen ja veden kantoa. 

Verkoista nousee siikoja ja ahvenia, jos Luoja suo. Makkaraa sitten, jos ei. Iltaisin voisi loputtomiin kuunnella tutun kiukaan kohinaa ja seinän tuuletusaukoista tulvivaa lehtien rapinaa. 

Yöllä ei ole koskaan pimeää, kaupungin pimeys yllättää palatessa joka kerta. 

Paikka joka herättää enemmän kysymyksiä
kuin vastauksia

Maa antaa tai ei anna

Joku muukin nauttii vapaudesta

Mökillä

Lapsena minut raahattiin mökille lähes joka viikonloppu, tai siltä se ainakin tuntui. Syksyllä vertasin kavereiden vanhempien kanssa käsiä; mustikka jätti jäljet sormiin koko viikoksi toisin kuin kavereillani. 

Kun kasvoin aikuiseksi, en mennyt lapsuuteni mökille vuosiin. Minun lomiini kuuluivat juokseva vesi ja sähköt. Hotellit ja kylpylät.

Mutta sitten palasin. Kannoin isäni kaatamia ja halkomia puita mökkisaunaan, raapaisin tikun ja huokaisin. Istuin korkealle lauteelle ja muistin valoisat yöt, yhteiset uinnit sisarusten kanssa ja nyt haikeudella myös mustikkareissut äidin kanssa ja hengitin. Missään ei ole enemmän. 

Mökkiranta on monella tavalla rakas

Muistojen järvi

Beihain lempipaikat 

Olen asunut Beihaissa syksystä 2019. Aluksi kaikki oli vierasta ja outoa. Edelleen törmään asioihin, joita en ymmärrä. Olen kuitenkin löytänyt myös paljon omaa. 

Jos osaisin maalata, istuisin Old Streetillä maalaamassa. Kadulla on vieri vieressä pieniä taloja, joissa on kauppoja ja ravintoloita. Talojen seinillä kiipeilee kasveja. Ihmiset kävelevät ja ottavat kuvia rakennuksista ja itsestään. 

Kävelemme kadun joka viikkoisella lenkillämme ja poikkeamme kahville tai syömään. Katu on kuin eri maailma, eikä se lakkaa ihastuttamasta. Kyltit ovat kiinaksi, vain siellä täällä näky sana englantia. 

Old Street virkistää ja rauhoittaa

En ole meri-ihminen. Merellä tuulee, se on rannaton, liian aava ja tylsä. Pidän järvistä, olen viettänyt lapsuudessani kesiä mökkijärven rannalla ja aikuisena lempipaikkojen lähellä on järviä. Haaveilen loppuelämäntalosta järven rannalla. 

Kuitenkin yksi lempipaikoistani Beihaissa on läheinen merenranta. Ikkunastamme näkyy meri, tosin meidän ja meren väliin on muuttomme jälkeen tullut pari korkeaa taloa, mutta näkyy se silti. Katselen maisemaa joka päivä. 

Kävelemme usein rannalla. Joskus menen lähes vesirajaan ja kävelen hieman upottavassa hiekassa. Siellä saa kävellä yksin. Kävelyteillä on aina muita kulkijoita ja kuten olen kertonut heitä saa kiertää oikealta ja vasemmalta, mutta sieltäkin näkyy meri. 

Kiireettömien viikonloppujen Beihai

Mitäpä elämä olisi ilman aurinkoa

Aavemaista, kuin kotisuolla

Suomessa rakastan metsää, mutta täällä ilo tulee kukista ja pensaista. Häkellyin löytäessäni kotipihasta Suomessa huonekasveina olevia ihmepensaita. Lapsuuden kiinanruusut kukkivat tietysti lenkkipoluillani 

On se ihme!

Mielenmaisema 

En ole löytänyt Kiinasta mielenmaisemaa. Koronan vuoksi emme ole voineet matkustaa kuten suunnittelimme. Luultavasti näin isossa maassa olisi monia ihania, sykähdyttäviä paikkoja. Mutta sieluni ja mieleni on Suomessa. 

Juhannus, joskus vähemmän olisi enemmän

Jotain ihan muuta

Blogikirjoittaminen on mielenkiintoista ja avartavaa. Kirjoitan muutakin. Tämän päivän postaukseni on tekstini, jonka kirjoitin Aivan paskojen tekstien -verkkokurssilla. Ohje oli kirjoittaa tarina, jossa ei tapahdu juuri mitään jännää. 

Ihmeellinen arki

Arjesta tulee aina arkea. Valutan kuumaa vettä kahvijauheen päälle. Ikean valkoinen kuppi on vähän tylsä, Suomessa juon kahvini muumimukista. Suomessa se on vähän tylsää, koska kaikki juovat kahvinsa muumimukista, mutta ne ovat silti värikkäitä toisin kuin valkoiset Ikea-kupit. Minun Kiina-arkeeni kuuluu Ikea-kuppi ja Ikean kalusteet, vaikka toin kaksi muumimukia mukanani tänne.  

Jotain vanhaa

Aamukahvin jälkeen neulon. Teen sukkia koko suvulle. Aikaisemmin äitini teki sukat minulle, mutta nyt osat ovat kääntyneet. Neulominen on kuin pumpuli aivoissa, sula lämmin suklaa iholla, kermavaahto ja lohtuletut. Sitten kirjoitan. Laitan kellon mittaamaan aikaa niin kuin psykologi opetti. 

Ja jotain uutta

Kirjoittamisen jälkeen laitan hengityssuojan kasvoilleni, lenkkarit jalkoihini ja avainpussin kaulaani. Lapsena en ollut avainkaulalapsi. Asuimme omakotitalossa ja äitini oli aina kotona. Kaverini kadehtivat minua ja minä heitä. 

Asumme kahdennessakymmenennessäviidennessä kerroksessa. Hissejä on kolme. Yleensä kaikki ovat ensimmäisessä kerroksessa, mutta minulla on koko päivä aikaa odottaa. Aikaisemmin menin portaita pitkin, mutta hengityssuojain päällä se on vähän liikaa. Meidän talossa kukaan ei kulje portaita paitsi minä enkä minäkään nyt. Joskus hissiin tulee joku toinen hengityssuojaintyyppi katselemaan puhelinta tai seiniä. Ihmiset eivät ole kovin erilaisia toisella puolella maailmaa.

Kun pihan kiertää laitoja pitkin, saa kelloon viisisataa metriä. Kierrän sen kymmenen kertaa ja silloin kellossa on viisituhatta metriä. Pihalla kasvaa palmuja ja ihmepensaita. Aluksi ihmettelin ihmepensaita, mutta nyt en enää joka kerta. Suomessa minulla oli ihmepensas, mutta se kuoli. Lenkin jälkeen odotan hissiä. Ne ovat aina ylhäällä, kun minä olen alhaalla, mutta minulla on koko päivä aikaa odottaa.

Olihan se ihme kohdata ihmepensas

Kotona pesen käteni saippuavedellä ja heitän hengityssuojan roskikseen. Suihkun jälkeen valutan kuumaa vettä kahvijauheen päälle ja menen juomaan kahvini parvekkeelle. Aluksi en uskaltanut mennä kaiteen reunalle, mutta nyt olen tottunut korkeuteen. 

Täällä on suurimman osan vuotta kuuma, mutta nyt on vain vähän yli kaksikymmentä astetta. Starbucksissa kysytään aina, haluanko kahvini kylmänä vai kuumana. Kuumana tietenkin. 

Kaipaan saunaa. Se on kiinni niin kuin lähes koko Kiina. Kesällä kävin siellä monta kertaa viikossa, vaikka olin tuskaillut auringossa kävellessäni. Arjesta tulee aina arkea, ajattelen.

Parveke on nyt piha